Venäläinen Helsinki elää ja voi hyvin

Päivitetty: huhti 18



Venäjän kulttuurihistorian dosentti ja Aleksanteri-instituutin yhteyspäällikkö Elina Kahla johdattaa kiertomatkalle venäläiseen Helsinkiin: hyvän tsaarin patsaalta punalipulle


Helsinki päätyi Suomen pääkaupungiksi 1812 venäläisten ansiosta. Aleksanteri I halusi Suomen irti Ruotsin vaikutuspiiristä, kauemmas Tukholmasta ja lähemmäs Pietaria. Myös Suomenlinnan sijainti Helsingin edustalla oli ratkaiseva tekijä. Jälkiä Venäjästä näkyy Helsingissä edelleen. Ulkomaalaiset vieraani käyvät ihailemassa Uspenskin katedraalia, ja Suomen suuriruhtinas, tsaari Aleksanteri II:n patsas keskellä Senaatintoria herättää uteliaisuutta kerta toisensa jälkeen. Olen selittänyt vieraan vallan hallitsijan monumenttia sillä, että juuri Aleksanteri II oli Suomelle erityisen suosiollinen tsaari.


Mitä muita merkkejä Venäjän vaikutuksesta Helsingissä mahtaa löytyä?


Kulttuurintutkija ja tietokirjailija Elina Kahla on Aleksanteri-instituutin Venäjän kulttuurihistorian dosentti ja yhteyspäällikkö. Myös suomentajana, tulkkina ja opettajana ansioitunut Kahla toimi vuosina 2012-2016 Pietarin Suomen instituutin johtajana. Lisäksi Kahla on syntynyt ja kasvanut Espoon Tapiolassa, joten välimatka pääkaupunkiin ei koskaan ole ollut suuri. 


Kahla on juuri oikea henkilö vastaamaan siihen, miten venäläisyys näkyy nykypäivän Helsingissä. Ensikuulemalta aihe voi kuulostaa kummalta ja nostaa moninaisia tunteita pintaan. Suhtautuminen Venäjään on yleisesti ottaen ristiriitaisempaa kuin vaikkapa Pohjoismaihin. Jos puhuisimme pohjoismaisesta Helsingistä, kukaan ei kohottaisi kulmiaan.

Kahla aloittaa alusta. Suomen sodan jälkeen Ruotsi menetti Suomen Venäjän keisarikunnalle 1809. Suomen hallinto järjestettiin Venäjän keisarikunnassa siten, että Suomella oli sisäpoliittinen itsehallinto ja Helsingistä tuli uusi pääkaupunki.


Suomalaisilla ei ollut kansallista itsetuntoa tai käsitystä erityisestä suomalaisuudesta Ruotsin vallan aikana. Asia muuttui kun Suomesta tuli suuriruhtinaskunta, Kahla kertoo. 

Suuriruhtinaskunta-ajoilta Helsingissä on monta maamerkkiä. Kahla huomauttaa, että maamerkit ovat usein tunnettuja, mutta niiden tausta ja merkitys ei. 


Kauppatorilla oleva Keisarinnankivi on omistettu tsaari Nikolai I:n puolisolle keisarinna Aleksandralle tämän vierailun kunniaksi 1835 ja se on Helsingin vanhin julkinen muistomerkki. Kahla kertoo, että harvinaista muistomerkissä on jalustassa oleva suomenkielinen teksti. Suomen kielellä ei tuolloin ollut virallista asemaa. Viralliset kielet olivat ruotsi ja venäjä. 


Lisäksi olen ollut oikeilla jäljillä Aleksanteri II:n (Venäjän tsaari 1855-1881) patsaan suhteen. Patsas Senaatintorilla saattaa herättää kummastusta ulkomaalaisissa Helsingin vierailijoissa, mutta ei ole ihme, että Aleksanterin patsas on pystytetty siihen, missä se on ja miksei sitä ole revitty alas. Kahla avaa Aleksanterin patsaan merkitystä tarkemmin.

Aleksanteri II oli suomalaisille merkittävä keisari. Hän laajensi suomalaisten itsehallintoa monin tavoin. Patsasta katsoessa pitäisi ottaa huomioon myös sen vertauskuvallinen merkitys, hän toteaa.
Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla.

Patsaan jalustaan on kaiverrettu latinankieliset sanat lex (laki), pax (rauha), lux (valo so. taide ja tiede) ja labor (työ). Jalustan jokaisella sivulla on myös näitä arvoja kuvaavat veistokset. Kahla kertoo, että ajatuksena on ollut, että hyvä keisari kunnioittaa jalustaan kirjattuja arvoja.


Ei siis ihme, että juuri Aleksanteri II jäi suomalaisten mieleen ”hyvänä keisarina”. Kun sortotoimet myöhemmin alkoivat ja suomalaisten etuja karsittiin, osoittivat suomalaiset mieltään hyvän tsaarin patsaan ympärillä. 


Itsenäinen, suomalainen kansallistunne oli alkanut kasvaa.


Autonomian aikaan siirtyminen näkyy Helsingissä muutoinkin kuin vain parissa patsaassa. Kun mitättömästä syrjäkylästä tehtiin pääkaupunki, piti se saada näyttämään keisarillisen imperiumin vakavasti otettavalta metropolilta. 


Uuteen pääkaupunkiin saapui suuriruhtinaskunnan suureellisuus. Arkkitehti Carl Ludvig Engel suunnitteli ja rakennutti Pietarin mallin mukaan uuteen pääkaupunkiin upeita ja suuria uusklassismia edustavia rakennuksia. Kahlan mukaan koko Senaatintorin ympäristö on tältä ajalta.

Yliopistostakin tehtiin paljon suurempi kuin mitä opiskelijat tuolloin olisivat tarvinneet. Ajateltiin, että sekin on osa venäläistä imperiumia. Oli tilaa myös vieraille ja tutkimusmatkailijoille.

Mielenkiintoisena ja vähemmän tunnettuna vierailukohteena venäläiseen Helsinkiin Kahla mainitsee Lapinlahden ortodoksisen hautausmaan, joka on Helsingin vanhin yhä toimiva hautausmaa. Kahla kuvailee venäläisten kauppiaiden ja upseerien koristeellisia, komeita hautamuistomerkkejä ja kappeleita kupoleineen.


Siellä täällä saattaa havaita muitakin pieniä muistoja keisarikunnan ajoilta, jos tietää, mistä etsiä. Esimerkiksi Luonnontieteellisen museon julkisivusta voi bongata pienen liekinmuotoisen ikkunan, joka on kuulunut aikanaan ortodoksiseen kappeliin.  


Venäjän keisarikunta tuli kuitenkin tiensä päähän ja tsaarinvalta kaatui vain noin 100 vuotta Suomen suuriruhtinaskunnan syntymisestä. Vallankumous pyyhki läpi Venäjän ja Suomen suhde itäiseen rajanaapuriin muuttui. 


Kahla kertoo, kuinka vallankumous oirehti myös Helsingissä. Vuoden 1917 vallankumouksen aikana kapinalliset sotilaat teloittivat venäläisiä upseereja Suomenlinnassa ja Helsingin kaduilla.

Se tapahtui helsinkiläisten silmien alla, hän sanoo.

Saman vuoden joulukuussa Suomi itsenäistyi. Sisällissodassa 1918 ja sen jälkeen venäläisvastaisuus Suomessa ja Helsingissä kasvoi. 


Keisarillisen Venäjän tilalle syntyi Neuvostoliitto ja välit itänaapuriin alkoivat viiletä. Kahla kertoo anekdootin, jota on kerrottu totena. Väitetään, että eräs venäläinen nainen kuoli sydänkohtaukseen Helsingin kadulla, koska hän ei uskaltanut pyytää apua venäjäksi. Venäjän puhuminen ei ollut enää sopivaa.


Toiseen maailmansotaan mennessä Neuvostoliitto alkoi hamuta aiemmin Venäjästä itsenäistyneitä maita takaisin. Se suostutteli pieniä rajavaltioitaan näennäisen pieniin myönnytyksiin ja sopi salaa Saksan kanssa idän ja lännen välissä olevien maiden jaosta. 


Suomelta Neuvostoliitto vaati muun muassa Suomenlahden ulkosaaria vuokralle ja alueita Karjalankannakselta. Suomi ei suostunut myönnytyksiin eikä painostukseen. Keisarillisen Venäjän myötävaikutuksella Suomessa oli herännyt ja kasvanut kansallinen itsetunto ja suomalaiset pitivät siitä kiinni äärimmäisen kireästä poliittisesta ilmapiiristä ja suuresta naapuristaan huolimatta. Taipumattomuus vaati kuitenkin valtavan uhrauksen. 

Itsenäisyys ei todellakaan tullut ilmaiseksi, Kahla sanoo ja viittaa Suomen sotavuosiin Neuvostoliiton kanssa.

Kahla muistuttaa, että kun toinen maailmansota päättyi, Helsinki oli Euroopassa sodan ainoa häviäjän puolella taistellut pääkaupunki, jota ei koskaan miehitetty. Alkoi jälleenrakennus ja tasapainoilu Neuvostoliiton kanssa.


Kun kysyn Kahlalta, miten sodanjälkeinen menneisyys näkyy Helsingissä tai näkyykö se lainkaan, saan jälleen kiinnostavia vinkkejä. Muistot Neuvostoliiton ajoilta hukkuvat helpommin kaupungin kuhinaan, mutta ne ovat silti löydettävissä.


Ensimmäisenä Kahla mainitsee Tehtaankadun nykyisen Venäjän suurlähetystön, joka rakennettiin Stalinin aikaan 1952. Rakennushistoriasta käy ilmi, että lähetystö edustaa neuvostoklassismia. Vaikka Stalin ja Neuvostoliitto ovat kumpikin kuolleita ja kuopattuja, on rakennuksen pääoven yläpuolelle jätetty komeilemaan sirppi ja vasara muistona vanhoista ajoista. 


Toisena Neuvostoliiton ajan maamerkkinä Kahla mainitsee Tiede- ja kulttuurikeskuksen. Kun haen paikasta vähän lisätietoa, selviää, että keskus avattiin juhlallisin menoin 1977 ja läsnä oli myös presidentti Urho Kekkonen. Seinässä on suuri mosaiikkitaideteos, joka kuvaa suurta, komeana liehuvaa Neuvostoliiton lippua. 


Teos oli peitettynä Neuvostoliiton romahtamisesta aina vuoteen 2011, jolloin se paljastettiin taas kaupunkilaisten katsottavaksi. Ehkä Neuvostoliitto aiheutti kaikkinensa Suomelle sen verran päänvaivaa, että tarvittiin kaksikymmentä vuotta, jotta punalippua pystyi taas katsomaan kaupunkikuvassa.


Patsaista Kahla mainitsee sosialistista realismia edustavan Maailmanrauha-nimisen teoksen, joka sijaitsee Hakaniemessä. Helsinki sai patsaan Moskovan kaupungilta lahjaksi vuonna 1990, juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta. Taustoja selvittämällä käy ilmi, että tätä patsasta sekä rakastetaan että vihataan. Se pärjää sekä rumuus- että rakastettavuuskisoissa, se on kertaalleen tervattu ja onpa se yritetty räjäyttääkin.


Venäläinen Helsinki elää myös paikkojen nimissä. Kahla kertoo, että Helsingissä on ylipäänsä vaihdettu vaikkapa katujen nimiä hyvin harvoin poliittisista muutoksista huolimatta. Esimerkiksi Aleksanterinkatu, Liisankatu ja Dagmarinkatu ovat kaikki muistoja suuriruhtinaskunnan ajoilta. 

Hetkinen, mikä ihmeen Dagmar? kysyn Kahlalta. Ei kuulosta venäläiseltä. 

Kahla kertoo, että nimi viittaa Aleksanteri III:n puolisoon keisarinna Mariaan, joka oli alkujaan tanskalainen prinsessa ja syntymänimeltään Dagmar. Aleksanterinkatu viittaa taas Aleksanteri I:een ja Liisankatu hänen puolisoonsa Elisabetiin


Kahla mainitsee myös Lenininpuiston, joka sijaitsee Alppipuiston kyljessä. Asiaa selvittäessäni puiston olemassaololla näyttäisi olevan piilomerkitys. 


Puisto nimettiin Leninin satavuotissyntymäjuhlan kunniaksi vuonna 1970. Neuvostoliitto oli miehittänyt Tšekkoslovakian 1968 ja painostus Suomea kohtaan oli suurta. Puiston nimeämisellä Lenininpuistoksi suomalaiset halusivat muistuttaa Neuvostoliitolle, että juuri Lenin oli antanut Suomelle itsenäisyyden, eikä muiden neuvostojohtajien sopinut ottaa sitä pois. Puiston nimestä on taisteltu aika ajoin, mutta vielä toistaiseksi se on pysynyt ennallaan.


Kaiken kaikkiaan venäläinen Helsinki ei siis todellakaan tarkoita sitä, että Helsinki olisi venäläisten tai venäläisyyden hallitsema. Venäläisyyden näkyminen katukuvassa kertoo ennemminkin pienen kansan matkasta kohti itsenäisyyttä ja siitä, miten itsenäisyys on saatu säilytettyä, vaikka se on vaatinut sotia ja taitavaa tasapainottelua maailmanpoliittisesti kireinä aikoina.  


Itsenäisyydestä sopii olla ylpeä, varsinkin kun ottaa huomioon sotaan osallistuneiden Neuvostoliiton rajavaltioiden kohtalon toisen maailmansodan jälkeen. Ne joutuivat itäisen suurvallan syliin tavalla tai toisella. Baltian maat liitettiin osaksi Neuvostoliittoa ja koko Itä-Eurooppa joutui miehitettyjen puskurivaltioiden asemaan, joissa niillä ei ollut todellista itsenäisyyttä.


ALEKSANTERI-INSTITUUTTI Suomen historian ja maantieteellisen sijainnin huomioon ottaen lienee luontevaa, että Helsingin yliopiston osana toimii Venäjän ja Euraasian  tutkimukseen erikoistunut Aleksanteri-instituutti, joka on Kahlankin työpaikka. Instituutti edustaa kansainvälistä kärkeä alallaan ja siellä vierailee säännöllisesti Venäjä-tutkimuksen parissa työskenteleviä tunnettuja tutkijoita ympäri maailman. 

SLAAVILAINEN KIRJASTO Tutkijoita Helsinkiin houkuttelee arvokas Slaavilainen kirjasto, jonka taustalla on historiamme Venäjän kanssa. Slaavilainen kirjasto on harvinaisen laaja venäläistä ja itäeurooppalaista kirjallisuutta sisältävä kokonaisuus, jossa on runsaasti materiaalia suuriruhtinaskunnan ajoilta asti. Huippututkijat ympäri maailman käyttävät kirjastoa, koska materiaali on helposti saatavilla ja lainattavissa. 


Jutun kirjoitti: Kristiina

Uniikkeja tarinoita Helsingistä – ainutlaatuisia

paikkoja, elämyksiä ja ihmisiä

Deep Helsinki etsii ja esittelee hyväksi todettuja kohteita pääkaupunkiseudulta. Paikalliset toimittajat ja valokuvaajat kertovat kaupungista tavalla, johon turistioppaat eivät yllä.

 

Lue lisää

 

© 2020 Deep Helsinki